JOULU on tulossa. On hyvä muistaa, että ajanlaskuamme ei aloitettu joulupukin syntymästä. Jeesuksen yliluonnollisen syntymän on täytynyt olla tosi merkittävä tapahtuma, kun siitä muistutetaan mitä arkisimman elämän keskellä. Suomessa on ollut, ainakin takavuosina, lähes jokaisessa kirjahyllyssä Raamattu. Useimmiten se on avaamattomana ja pölyyntyneenä. Teos on kuitenkin ylivoimainen ihmiselle annettu testamentti. Sen sisältö on tarkoitettu elettäväksi.

Elämme mediavaikutuksen aikaa. Tervehenkiset ohjelmat ja kirjoitukset ovat saaneet antaa lisääntyvästi tilaa ihmisen kevytmielisyydelle. Uutisohjelmatkin ovat painottuneet kielteisiin, jopa perversseihin sisältöihin. Hyvät uutiset ovat vähissä, tai sitten niistä ei haluta kertoa. Ne kun eivät kiinnosta paatumaan päin olevaa ihmistä. Kansankirkkokin näyttää pääsevän kirkkaimpiin otsikoihin lähinnä papiston outojen elämänvalintojen yhteydessä.

Sanotaan, että kaikki muuttuu, paitsi Jumalan Sana. Me suomalaiset olemme olleet poikkeuksellisen varjeluksen alla. Pieni maa on säilynyt itsenäisenä ja elintasomme on maailman huippuluokkaa. Elämisen laatu on jo toinen asia. Vaurautta on enemmän kuin koskaan. Rahat eivät tunnu kuitenkaan riittävän mihinkään. Tällä lehdellä on mitä ilmeisimmin arvovaltaa, ainakin jos viereistä sivua katsoo. Todellinen vaikutusvalta kuitenkin perustuu siihen, että lehti kunnioittaa Raamatun arvomaailmaa. Sanoma Joulun sankarista Jeesuksesta on keskeinen. Se tulee lehdestä ilmi eletyn ja elettävän elämän kautta. Uskonnollinen paatos on toivottavasti jäänyt sivujen ulkopuolelle.

Olen käynyt satoja ellen tuhansia puhelinkeskusteluja viime kuukausien aikana. Romaanin verran kokemuksia on kertynyt erityisesti ihmisten ja yrittäjien suhtautumisesta rahaan. Ökyrikkaasta miljonääristä on tullut sekunnissa rutiköyhä, kun puheeksi on tullut antaminen. Monen pörssiyhtiön suoranainen iva on tullut tutuksi. Olen kuullut lukuisten suuryritysten olevan niin ahtaalla, ettei parinsadan euron ilmoitusrahaa löydy. Budjetti on käytetty, tottahan se on. Samanaikaisesti investoidaan hehtaari- ja miljoonakaupalla.

Olen myös ihmetellen iloinnut joidenkin pienyrittäjien ja yksityisten henkilöiden halusta panostaa tähän lehteen. Itselleni tämä haaste on ollut ensisijaisesti kutsumuksellinen, minkä vuoksi kuukauden vastaanototkin tuli perutuksi haasteen alkaessa yllättävästi kasvaa.

Raamatun viisaus on tullut konkreettisesti koetuksi. Rahan himo on kaiken pahan alku. Raha sinänsä on tietysti tarpeellinen, hyvä ja välttämätön asia.

Monelle olen joutunut toteamaan tosiasian: Elämän kalkkiviivoilla rikkaimmastakin miljonääristä tulee köyhä. Mitään ei saada mukaan, kun elämä loppuu. Todelinen kysymys kuuluu, missä vietämme ikuisuutemme.

Raamatun talouslaki sanoo, että antaessaan saa. Aikamme sanoo, että kerää kaikki itsellesi ja anna korkeintaan muruset muille. On ollut lähes säälittävää nähdä, kuinka mammonan sitoma ihmismieli on menettänyt kyvyn nauttia omistamastaan.

Muistakaamme jouluna, että meille syntyi Vapahtaja Jeesus, suurin mahdollinen ilon antaja. Eläkäämme tämä todeksi joulun jälkeenkin.

Jos lukija löytää ILOUUTISTEN kautta elämään sisältöä, lehti on täyttänyt tarkoituksensa. Lehdentekijän suurin palkka on kuulla ihmisen elämän muuttuneen myönteiseen suuntaan. Jos tällä on vielä ikuista arvoa, sen parempi.

RAUHALLISTA JOULUA ja JUMALAN SIUNAUSTA VUONNA 2010!

Hannu Hurri
päätoimittaja
työterveyshuollon erikoislääkäri

Kerttu vammautui jo keskenkasvuisena. Hän vietti yli kolme vuotta elämästään Oulun lääninsairaalassa. Kovissa tuskissa olevan 13-vuotiaan tyttösen pelättiin kuolevan. Ihmeellisellä tavalla, vastoin kaikkia odotuksia langanlaihaksi riutunut tyttö parani ja toipui. Hän jäi kuitenkin sataprosenttiseksi invalidiksi. Kertun jalka jouduttiin amputoimaan. Hän pystyy kävelemään ainoastaan kainalosauvojen ja toisen jalkansa avulla, joka sekin on vammautunut. Sairaalassa ollessaan Kerttu seurasi, kun vammaisia lapsia kotiutettiin. Heillä ei ollut paikkaa minne mennä. Hän näki, kuinka heitä hävettiin ja hyljeksittiin. Vähitellen Kerttu ymmärsi, että Jumala puhui hänelle kodin perustamisesta pienille vammaisille. Hänen mielessään olivat kaikuneet Jeesuksen sanat: ”Kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25:40).

Selkeät ohjeet ylhäältä

Kutsumus valkeni Kertulle lopullisesti vuonna 1955 hänen oltua jo yli kaksi vuotta ”elävässä uskossa”. Ahdistavassa elämän taitekohdassa hän kypsyi noudattamaan taivaallista johdatusta. Hän sai ylhäältä selkeät kaksi ohjetta: ei tule kääntyä ihmisten puoleen, ja tulee ottaa kiitoksella vastaan kaikki mitä annetaan. ”Tapahtuipa mitä tahansa”, niin kuin hän itse kertoo. Siitä alkoi ihmeellinen uskon kertomus. Se johti vuonna 1959 ensimmäisen Kivalakodin ja lopulta kokonaisen Kivalakotikylän perustamiseen. Perustaessaan kotia Seestie-Leskinen oli noin kolmekymppinen, vastikään eronnut kahden lapsen yksinhuoltajaäiti.

Herra hoitaa raha-asiat

Seestie-Leskinen kertoo, että Lempäälän Harvialan kartanoa ostaessaan hänellä oli taskussaan vain edestakainen Liminka-Lempäälä-junalippu. Kartanon hinta oli silloin 3,5 miljoonaa markkaa. Kaupat kuitenkin tehtiin. Kaupanteosta Kerttu kertoo kirjassaan Rakkaat tuulihatut seuraavasti: ”Rukoilin sydämessäni, että jos Jumala oli tarkoittanut tämän kodin invalidilapsilleen, Hän johtaisi talon omistajan sanomaan minulle, että saisimme talon haltuumme ilman käsirahaa”. Näin sitten kävikin. Kaupanvahvistajalle tämä oli uutta. Hän sanoi: ”Olen minä monenmoiset kauppakirjat elämässäni vahvistanut, mutta en ikinä vielä tällaista. Minulle ainakin pitää löytyä rahaa kolmetuhatta (markkaa). En minä näitä kirjoja ilmaiseksi tee. ”Äitimamma kertoo vastanneensa, että hänellä on vain matkalippu ja ettei hän ollut tiennyt tällaisesta rahareiästä mitään. Silloin joku joukosta otti lompakkonsa esille ja ojensi minulle tuon rahan hymyillen: ”Siinä on sitten ensimmäinen lahjoitus Kivalalle”, kertaa Seestie-Leskinen Lempäälän paikan ostoa. Raha ei ollut silloin eikä näytä nykyäänkään olevan Kivalan äitimammalle iso kysymys. Hänellä on horjumaton usko Jumalan mahdollisuuksiin. ”Herra hoitaa asiat omalta puoleltaan, minä vain toimitan laskut pankkiin”, toteaa Seestie-Leskinen. ”Meillä ei ole valtion varoja, emme kerää, ano tai myy mitään. ’Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa’ (Matt.10:8)”, Äitimamma kirjoittaa.

Juoksupoikia ja tyttöjä

Viidessäkymmenessä vuodessa Kivalaan on noussut kymmeniä rivitaloasuntoja, oma kirkko Ristin voima, vapaa-aikakeskus, jossa on uima-altaat ja kuntouttamistilat, koululuokkia, ruokala, oleskelutiloja sekä vanhemman väen oma talo Kotiranta. Kaikkiaan rakennuksia on parisenkymmentä kauniissa järvimaisemassa. Kaikki on rakennettu ilman yhteiskunnan tukea. ”Harva se päivä meille on tullut kirjeitse ja puhelimitse kehotuksia anoa avustuksia ja määrärahoja. Olen pyrkinyt vastaamaan, että anommehan me, mutta me lähetämme pyyntömme suorinta tietä Taivaaseen, kun meillä on kiire. ”Äitimamma todistaa taivaallisen pankkiirin huolenpidosta. ”Taivaan Isän korva ei ole hidas kuulemaan. Hänellä on keinonsa saada nöyrät omansa toimimaan. Hän panee milloin kenetkin omistaan juoksutytökseen tai -pojakseen. Se on jo koettu ja varmaksi havaittu. Itseään kieltää Hän ei saata.”

Kotisten koti

Kivalalaiset painottavat, että siellä eletään kodissa. Kivala ei ole laitos. Jakoa hoidettaviin ja hoitajiin ei ole. Kaikkia kutsutaan kotisiksi. Talossa olevilla on omat asunnot. Kivalaan tulijat elävät siellä pitkään – jopa koko elinikänsä. ”Laitoksissa on laitostavat ja -ajat. Niissä on palkattu työväki, jonka työaika ja kotiaika ovat kaksi eri asiaa. Oikeassa kodissa ei ole mitään sellaista. Meillä on oikea koti”, Seestie-Leskinen kuvaa Kivalan elämäntapaa. Kivalakodissa on hoitautunut ja elellyt yli satapäinen ihmismäärä – kaikki uskon varassa. Kutsumustyössä on ollut hoitajia, lääkäri, keittiöhenkilökuntaa ja eri alojen osaajia. Alun perin koti perustettiin nimenomaan vammaisille lapsille. Nykyään talossa hoidetaan myös lievästi mielenterveydeltään häiriintyneitä sekä vanhuksia. Kiinteistöjä on hankittu hoitopaikoiksi myös muualta Suomesta. Kivalalla on kaksi omaa taloa myös Espanjassa hoitoa ja lomailua varten.

Heikoissa väkevä

Kerttu Seestie-Leskisen elämänkaareen tutustuja on uskon oppitunnilla. Mieleen tulevat eittämättä Jeesuksen sanat: ”Kaikki on mahdollista sille joka uskoo”. Äitimammalle asia on yksinkertainen. Tehdäkseen suuria Jumala tarvitsee vain antautumista. ”Jumala tarvitsee vain tarpeeksi tyhmän ihmisen. Sellaisen ihmisen, joka ymmärtää, että Taivaallinen Isä on minun järkeni, voimani ja rikkauteni.” Äitimamma on kokenut, että Herra on nimenomaan heikoissa väkevä. ”Siksi meidän täytyy ensin tulla heikoiksi. Ei Hän voimakkaisiin tule asumaan. Heidät täytyy ensin riisua omista voimista. Vasta sitten Herra voi heitä käyttää”, hän sanoo. Seestie-Leskinen puhuu paljon ihmisen elämätehtävän tärkeydestä. Siitä hän on myös kirjoittanut paljon lukuisissa kirjoissaan ja teksteissään. ”Elämäntehtävä on sellainen, josta ei pääse yli eikä ympäri, nimittäin jos on antautunut. Jumala ei tee väkivaltaa kenenkään tahdolle niin kuin sielunvihollinen tekee. Jos pitää elämäänsä omassa hallussaan, ei Jumala meitä mihinkään pakota. Jokainen saa elää niin kuin tykkää! Pitää muistaa, että Jumala on rakkaus”, Kerttu Seestie-Leskinen muistuttaa. ”Äitimamma” on tinkimättä toteuttanut kutsumustaan yli viisikymmentä vuotta. Hän jatkaa sitä edelleen Kivalan johdossa nyt 84-vuotiaana, energisenä uskonihmeen naisena. Kivalakotien työhön tutustuja painaa päänsä alas ja näkee pikkuruisen uskonsa. Samalla hän kiittää Hän on ollut elämänsä “todistuskokouksessa”. Kiitollisuus Kivala-kotia kohtaan kasvaa.

Vieläkin laajempaa julkisuutta sai vuonna 2002 ilmestynyt Isyystesti, jossa Keijo Leppänen kirjoittaa omista isyyden kokemuksistaan ja tuntemuksistaan. Mukaan mahtuvat kaikki lapsiperheen arjen ilot vaipparalleista korvatulehduskierteisiin. Pari vuotta myöhemmin Leppänen kirjoitti suomalaisen miehen elämää ja luonteenpiirteitä käsittelevän Naisten miehiä -kirjan ikään kuin isyyskirjan jatko-osaksi. Kirjoissaan Leppänen puolustaa perhettä ja tuo esiin näkemyksensä siitä, että molemmilla vanhemmilla on oma ja erilainen paikkansa perheessä: puolisoiden tulisi arvostaa toisiaan ja toistensa ominaisuuksia. Hän kertoo olevansa hämmentynyt siitä, miten paljon palautetta kirjoista on tullut. ”Erityisesti Isyystesti-kirjaan liittyen palautetta tuli valtavasti. Kirja teki minusta tavallaan isyyden puolestapuhujan, vaikka en tehnyt mitään kummallista: kirjoitin yhden kirjan niistä samoista isyyden kokemuksista, jotka ovat tuttuja miljoonille suomalaisille”, Leppänen toteaa.

Kirjoittaminen intohimona

Päätyöltä eli uutistenluvulta jää hyvin aikaa sekä perheelle että kirjoittamiselle: vaikkaankkurin työpäivät ovat pitkiä, niitä on Leppäsen mukaan tavallisesti vain 3-4 viikossa. ”Työpäivämme alkaa usein ennen puoltapäivää, ja pois saa lähteä, kun punainen valo sammuu kameran päältä eli suurin piirtein 20 yli kymmenen illalla. Viikonloppuvuorossa tehdäänkäytännössä aika lailla putkeen töitä perjantaista sunnuntaihin – yöt käyn toki viikonloppuisinkin kotona nukkumassa.” Tiiviin työnteon vastapainoksi vapaa-aikaakin on riittävästi. ”Suurin osa vapaa-ajasta kuluu perheen kanssa ja lasten liikuntaharrastusten parissa, mutta kun lapsille tulee uni silmään illalla, ja minulla on kirja tekeillä, niin sitten menen koneen äärelle. Varsinkin jos ei tarvitse lähteä töihin aamulla. Kirjoittaminen on minulle intohimoinen vapaa-ajan viettotapa.”

Usko vaikuttaa arjessa

Vaikka Leppänen kokeekin tekstin syntyvän helposti, omasta elämästä kirjoittaessa on pantava itsensä ja läheiset ihmiset peliin. Erityisesti vaimon rooli on ollut kirjoissa monin paikoin näkyvä. Käsikirjoitusvaiheessa rouva yleensä vähän säikähtää ja kiemurtelee, mutta ennen pitkää hän aina irrottaa otteensa punakynästä. Parisuhteen pohjana on Leppästen perheessä yhteinen kristillinen arvopohja, joka näkyy ja vaikuttaa niin aikuisten kesken kuin lasten kasvatuksessakin, omalla arkisella tavallaan. ”Usko ei ole mikään avioliiton onnistumisen tae, mutta kyllä sen ilman muuta parisuhdetta vahvistavaksi tekijäksi lasken. Monta kiistaa vältetään, kun elämää katsotaan suunnilleen samasta vinkkelistä ja perusarvot ovat vanhemmille yhteiset.” Jokapäiväisessä perhe-elämässä uskon näkökulma tulee Keijon mukaan esille useimmin yhteisten iltarukousten myötä. ”Iltarukous lienee edelleen yleinen käytäntö suomalaisissa perheissä. Siihen mekin panostamme. Tuttujen rukousten sekaan yritämme ottaa mukaan jotain henkilökohtaisempaakin ainesta. Uskon lasten kokevan olonsaturvalliseksi, kun vanhemmat juttelevat Jumalalle tuttavallisesti.” Jumalanpalveluksissa Leppäsen perhe pyrkii käymään muulloinkin kuin juhlapyhinä. ”Monenlaisissa jumalanpalveluksissa, keskimäärin ehkä kerran kuussa. Jouluna ja pääsiäisenä korostetaan lapsille ja itselle kristinuskon perusprinsiippejä. Ilman Jeesuksen syntymää ja ristinkuolemaa koko usko olisi vailla pohjaa. Televisiotyössään ja kirjoissaan Keijo ei koe tarvetta erityisesti korostaa uskon näkökulmaa, vaikka ei peittelekään sitä, että on kristitty. ”Oma uskonkäsitykseni on hieman kuin tikkataulu: napakympissä on Kristuksen sisäinen tunteminen ja sen ulkopuolella kerroksittain kaikki muu turhempi aines, kuten uskonnollisuus ja perinnäissäännöt.”