Elämme kristillisen perinteen omaavassa maassa, jossa on kaksi valtion kirkkoa. Evankelisluterllainen ja ortodoksinen kirkko ovat oikeutettuja kirkollisveron kantamiseen, joka takaa pitkälti talouden. Suomalaisista on parhaimmillaan kuulunut yli 90 % luterilaiseen kirkkoon. Osuus on vähenemään päin.
Seurakunta on paikallinen kristillinen yhteisö. Yleisesti sekoitetaan sanat kirkko ja seurakunta. Suomessa on monia ns. vapaita kristillisiä seurakuntia, joista kauimmin ovat toimineet helluntaiseurakunnat ja vapaaseurakunta. Monia pienempiä uusia kristillisiä seurakuntia on syntynyt täyttämään paikkakuntalaisten hengellisiä tarpeita. Kaikkien näiden toiminta perustuu vapaaehtoisuuteen varainhankintaa myöten. Oleellista on, että jäsenistö tunnustaa omakohtaisen uskonsa Jeesukseen Kristukseen. Toki valtakirkoissakin uskovia on.
Maailma muuttuu, mutta Jumalan Sana ei muutu. Seurakuntien ensisijainen haaste on välittää Raamatun uutta luovaa voimaa reviirillään. Evankeliumi antaa sisältöä arkeen ja ikuisuuteen. Seurakuntien vastuulla on, miten sitä välitetään. Rehellistä arviointia tarvitaan kaikessa toiminnassa. Ydintehtävää ei sovi syrjäyttää, vaikka muita hyviä palvelumuotoja on runsaasti. Suomalainen yhteiskunta saa olla kiitollinen kristillisen arvomaailman synnyttämästä koululaitoksesta, laajoista sosiaalisista palveluista ja monista muista kansalaisia palvelleista toimista. Myös tärkeä esirukoustyö on auttanut Jumalan varjeluksen todellisuutta Suomen yllä. Siniristilippu liehuu vielä.
Luterilaiset seurakunnat valmistautuvat uusien luottamushenkilöiden valintaan. Taloudellista ja yhteiskunnallista näkemystä tarvitaan. Ehdokkaan yhtenä kriteerinä edellytetään kristillistä vakaumusta. Jokainen vastuuseen pyrkivä voinee tutkailla sisimmässään, mitä se tarkoittaa omassa elämässä. Ehdokkuuteen riittää kirkkoon kuuluminen. Kristuksen sisäinen tunteminen on eri asia. Tästä voisivat kaikkien seurakuntien vastuulliset ammentaa valtavasti voimavaroja ja viisautta. Jo profeetta Jeremia aikanaan antoi ohjeensa kaupunkilaisille, myös seurakuntien vastuunkantajille: -Harrastakaa sen kaupungin menestystä, johon minä olen teidät siirtänyt, ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidän menestyksenne.-
seurakunta
HARHAA VAI TOTTA?
Tänä päivänä Suomessa ollaan huolissaan erilaisten harhaoppien rantautumisesta maahamme. Tässä pieni kannanotto kristillisiin nimeltä mainittuihin vaikutteisiin, joita jotkut tahot vainonkaltaisesti julistavat väärän evankeliumin kantajiksi. Vikaa on eri puolilla, mutta onko kaikki harhaa.
Omana periaatteena on ollut ottaa itse selvää, mistä on kyse ja vierailla usein paikan päällä. Vuonna -82 uskoon tulleena olin aika kokematon 80-90-luvulla. Jumala johdatti meitä vaimoni kanssa monien Jumalan miesten ja naisten toimintoihin maailmalla .Olen kiitollinen useiden tasapainoisten, yli rajojen tunnustettujen julistajien mielipiteistä ja neuvoista. Kotimaassa oli sellaiset hengelliset isät vähissä, joiden puoleen olisi voinut kääntyä. Jo pelkkä maininta rapakon takana käynnistä sai punaiset valot vilkkumaan. Nuorena uskovana sai ihmetellä pelottelua ja harhan lietsomista .
Vuonna 1988 vierailimme 50-luvun tunnetun parantajaevankelista Oral Robertsin perustamassa yliopistossa Tulsassa USA:n Oklahomassa. Siellä tiemme johdattui ilman ennakkosuunnitelmaa konferenssiin, missä puhujina olivat mm. Lester Sumrall, Kenneth Hagin, ja Oral Robetrs. Tapasimme myös iäkkään ”parantajaevankelistaparin ” Charles ja Francis Hunterin Richard Robertsin Tv-nauhoituksessa.
He julistivat raamatullista,uskonhenkistä täyttä evankeliumia. Olimme innoittuneita kuulijoita . Tuolloin teki pahaa tiedostaa, että lähes kaikki puhujat olivat ”pannaan julistettuja Suomessa” noihin aikoihin ja osa on vieläkin .
1995 lensimme johdatuksellisesti Torontoon . Esimerkiksi englantilaisen Graham Cooken opetuksia voit kuunnella nytkin Youtubessa ja arvioida niiden oikeaoppisuus.
Torontossa esiintyi tunnetusti moninaisia ihmisten tuottamia liikehdintöjä ja äänehtimisiä. Osa oli täysin sielullista. En epäile monesti myös olleen kysymys demonihengistä ja myös niistä vapautumisesta. Torontosta levisi maailmalle herätys, missä ilmeisesti miljoonia ihmisiä uudestisyntyi Jumalan lapsiksi. En sanoisi tätäkään täysin harhaksi, lieveilmiöistä huolimatta. En itse lukeudu torontolaisuuteen, enkä sen moukaroijiinkaan. Hieman myöhemmin kuuntelimme David Wilkersonia Helsingin Saalemissa ”tasapainon vuoksi”.
90-luvun lopulla kävin Floridassa Rodney Howard- Brownen johtamassa konferenssissa . Vierailimme pari kertaa Uppsalassa Livets Ordissa 90-luvun alussa. Suomessa ei oikein ollut soveliasta tuolloin mainita reissusta , ettei joutunut mustalle listalle. Tänä päivänä on tilanne jo toinen. On tietenkin monen mielestä outoa, että liikkeen perustaja, entinen luterilainen pappi, Ulf Ekman liittyi myöhemmin katoliseen kirkkoon.
Tunnustan parantuneeni silmänräpäyksessä parikymmentä vuotta sitten, kun Benny Hinn God TV-kanavalla rukoili sairaiden puolesta. Kiusallinen kaulakipu hävisi lääkärin niskasta tilanteessa, missä ei kollegojen ja fysiatrian keinoista ollut apua. Sen jälkeen ei vuosikausiin ole tuosta vaivasta ollut lääkärin niskassa tietoakaan, vaikka muuta kremppaa on ollut. Benny Hinn on itsekin tunnustanut liiallisen mammonan korostamisen, mutta on tehnyt parannusta. En usko , että Bennyn tai Reinnhard Bonnken vierailut Seinäjoella olivat haitallisia.
Olen tarkoituksella maininnut nimeltä joitakin ulkolaisia saarnamiehiä, joista osa on Suomessakin vieraillut tai ainakin vaikuttaneet suomalaisiin hengellisiin toimintoihin. En lähde ruotimaan mahdollisia teologisia tai opetuksellisia yksipuolisuuksia, enkä omaa siihen talenttejakaan.
Onko suurempaa harhaoppia kuin opettaa, että lapsikaste pelastaa. Eiköhän tämä ole pahin este, ettei suomalainen etsi taivastietä. Olisiko parasta keskittyä oleelliseen? Miten toimia rakkauden kautta vaikuttavan uskon puitteissa?
En suinkaan aliarvioi kaiken arvostelemista ja vääryyksien ilmi tuomista. Mutta , mikä on motivaatio? Onko se oman oikeaoppineisuuden julistaminen . Jospa oma ymmärrys onkin kapeampi kuin arvosteltavan. Raamattu ratkaisee, ei julistajan varallisuus.
On terveellistä myös rehdisti tutkia oman ja edustamansa yhteisön kantamaa hedelmää. Mittarina voi olla vaikkapa uudestisyntyneet ja opetuslapseutetut ,hengellisesti kypsät seurakuntalaiset.
Paljon muitakin vierailuja sekä tapaamisia on matkan varrella ollut. Vuodesta 1992 olen kuulunut Kouvolan Vapaaseurakuntaan. Kymmeniin helluntaipastoreihin on ollut etuoikeus tutustua, kuten lukuisiin uusien seurakuntien vastuullisiin. Jonkun piispan kanssakin on voinut rakentavaa keskustelua käydä., oli sitten Nigeriasta tai Savosta .TV 7 on myös tutuksi tullut.
En halua hehkuttaa, mikä taho on eniten harhassa, Varmasti jokainen on jossakin asiassa. Mutta jokainen on myös huomattavasti enemmän oikeassa. Ainakin, jos julistetaan Jeesuksen todellisuutta, uudestisyntymistä, raamatullista kastetta ja Pyhän Hengen täyteyttä.
Suomessa ei ole enää varaa kristittyjen sisällissotaan. Ulkopuolisia paineita kertyy ihan riittävästi.
Seurakunta vai kansankirkko
Ihmiset ovat taipuvaisia perustamaan organisaatioita. Näin myös kristityt ovat tehneet kautta historian .Mitä suuremmaksi järjestelmä kasvaa, sitä enemmän se menettää alkuperäistä valoaan. Näin on Suomessakin. Ilmiö ei koske vain valtionkirkkoja, vaan myös muita kristillisiä suuntauksia. Ensin tulee herätys, sitten herätysliike ja lopulta on jäljellä vain liike. On kirjoitettu: Kirjain kuolettaa, henki tekee eläväksi.
Paikallisseurakuntien tulisi olla eläviä organismeja.Ne muodostuvat ihmisistä, joiden tulisi saada eväitä niin arkeen kuin ikuisuuteen. Joku kirkon johtotehtäviinkin pyrkivä ryhmä saattaa ylväästi kertoa, että raamattu on kivijalkamme. Samalla haukutaan vakaumuksellisia Jeesuksen omia tiukkapipoisiksi fundamentalisteiksi. Lapsikasteen pelastavaa harhaa ei tunnisteta.
Ev.lut.kirkko omii usein koko seurakunta -nimikkeen maassamme. Maailmanlaajuisesti luterilaisuus ei ole kristillinen valtauskonto .Suomessa on lähes halveksien pidetty vapaita kristillisiä yhteisöjä lahkoina. Mm.vapaa-,helluntai- ja karismaattisten uusien seurakuntien toiminnasta ei tiedetä juuri mitään . Ne sekoitetaan jopa ei-kristillisiin yhteisöihin, kuten Jehovan Todistajat ja Mormonikirkko. Kansa tarvitsee tietoa. Maailmanlaajuisesti luterilaisuus ei ole kristillinen valtauskonto .
Monet seurakunnat ovat ongelmissa .Mutta muutos on mahdollista. Kankeat organisaatiot harvoin muuttuvat. Jos seurakuntalaisten sydämissä tapahtuu muutos, se näkyy yhteisössäkin.
Suurin muutos tapahtuu, jos luottamushenkilöiden ja papiston sisimmissä liikahtaa Herramme mielen mukaisesti.
Seppä Högman sanoi aikanaan Paavo Ruotsalaiselle ” Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisäinen tunteminen. ” Ukko- Paavon elämä oli kovin raadollista , mutta hän etsi ja löysi. Kun tuuli puhalsi Telppäs -niityllä , ei kysytty kirkon nimeä. Silloin puhalsi Pyhä Henki, mitä me kipeästi tarvitsemme. Sitten Niilo Yli-Vainion aikojen olemme vain haikailleet viimeiset vuosikymmenet taivaallista voimaa Herätys alkaa Herran seurakunnasta.
Siellä , missä evankeliumin täysi todellisuus ilmenee, ei tarvitse pelätä jäsenkatoa. Rukous ja puhuttu Sana ovat myös seurakunnan keskuuteen tarkoitettuja parantavia lääkkeitä. Suuri ilo syntyy, jos sairas saa terveyden niin hengen, sielun kuin ruumiinkin suhteen.
Jeesus ei tullut perustamaan uskonnollista organisaatiota . Byrokratia oli tuntematon käsite hänen vaikutusalueellaan. Usko on eri asia. Lutherin suuri oivallus oli, että Ihminen vanhurskautetaan uskosta. Uskonpuhdistajallakin oli pimeät aukkonsa. Vaikka hän oli juutalaisvihaaja, Jumala armossaan käytti häntä väkevästi. Ukko-Paavo , Yli-Vainio ja Luther ovat kuolleet. Alkäämme sokeasti seuratko näitäkään nimiä. Ottakaamme se, mikä hyvää on . Jeesus elää, seuratkaamme häntä seurakunnan nimestä riippumatta.
